Koulujuttui ja semmosta

Elämä voi yllättää. Kuten niin monesti ennenkin, olen vain onnesta mykkänä ja ihmettelen, mitä minulle on tapahtunut.

Pitkän ja väsyttävän kouluviikon jälkeen aloin suunnitella nukkumaan menoa. Vieraita oli tulossa lauantaina, oli ohjelmaa koko viikonlopuksi, anopille olin luvannut mennä avuksi ja kylpyläviikonloppua oli suunniteltu puolison kanssa lähitulevaisuuteen. Mikään noista edellä mainituista ei toteutunut.

Mahassa alkoi nipistellä. En välittänyt siitä, sillä neuvolassa oli sanottu pienten supistusten olevan normaaleja. Nipistelyt kovenivat ja tihenivät. Arvoin puhelimeni kanssa soittaako vai ei. Mies nukkui tyytyväisenä, mitään tietämättömänä. Minä puhisin olohuneessa kuumavesipullo selän päällä. Olo ei ollut sietämätön, joten jätin puhelut soittamatta. En nukkunut ollenkaan koko yönä, ja aamulla sanoin itselleni: ”soita toope, nämä (supistukset) ei lopu.”

 

 

 

Tämän jälkeen kaikki tapahtui kamalan nopeaa. Sairaalaan päästyämme oli vain ympäriinsä juoksevaa henkilökuntaa, kortisonipiikkiä, ilokaasu höttöä ja parkuva, vahvasti elävä vauva. Tuoreet vanhemmat hölmistyneenä toistensa kaulassa, roskia silmissä. Pikaisen sylittelyn jälkeen vauva viedään pois, keskolaan. Äiti toteaa: ”vähän väsyttää” ja nukahtaa heti. Myöhemmin olen kuullut että minut kärrättiin suoraa omaan huoneeseeni nukkumaan, muistikuvia tästä ei ole.

Tästä kaikesta on nyt kaksi viikkoa. Poika kasvaa ja kehittyy huimasti. Lääkäri sanoi tänään että kannattaa alkaa henkisesti valmistautumaan kotiutukseen. 😍 PARASTA!

Pakko jatkaa vielä sen verran, että tehtävät jäivät sitten tekemättä ennen vauvan tuloa. Mutta voin sanoa että eipä haittaa😉 mitään näin suurta en ole vielä koskaan ennen kokenut.

Tsemppiä kaikille loppuvuoden opintoihin. Palaan remmiin keväämmällä, etäilen nyt enemmän 😉😄

Koulunpenkkiä taas muutaman päivän kuluttaneena epätoivo ja väsymys valtaa alaa. Tehtäviä on taas kasapäin, ja motivaatio nolla. Argh! Olen asettanut itselle taas kai liian kovia vaatimuksia, haluaisin esimerkiski ennen vauvan syntymää hoitaa kaikki tällä hetkellä työn alla olevat tehtävät päätökseen. Moni odottava tai joskus lapsen saanut tunnistaa tästä varmaan itsensä. Tuntuu, että koko elämä pitää olla ”valmiina” ennenkuin vauva tulee.

Ehkäpä tässä, hieman itseä kasailtuani saan taas hyvän vaiheen päälle ja pääsen edes alkuun. Hyvää opikselu/työpäivää itsekullekkin sinne epätoivon alhoon, toivottavasti löydätte kiinnostuskiikarinne. Mulla ne on nyt hukassa.

 

 

Opiskelut ovat edenneet siihen pisteeseen, että on aika miettiä erikoistumista. Perusteet ovat hallussa, tai ainakin kurssit on käyty. Erikoistumisvaihtoehtoja on kolme, ja omansa niistä löytää helposti. Hieman voi yhdistelläkkin, mutta syventävistä opinnoista kannattaa ottaa koko paketti jotain erikoistumisalaa ja siihen sitten täydennystä jos tarvetta ilmenee.

On mukava ajatella, että pääsee keskittymään eniten niihin asioihin, jotka itseä kiinnostaa. Omat erikoistumisopintoni alkavat vasta ensi syksynä, mutta se sopii omaan elämäntilanteeseeni oikein hyvin. Voin ennen niitä viimeistellä perusopintoni, tehdä erikoistumisharjoittelun ja aloitella opparia. Paljon ois vielä edessäpäin, ennen kuin saa valmistumispäivää juhlistaa, mutta tärkeintä onkin suunta eteenpäin. Kunhan valmistuu.

 

 

 

 

 

Lähiviikon jälkeen kävelen tyytyväisenä koulun parkkiksella kohti autoani. Reppu selässä painaa lähes tonnin, mut so what, nyt alkaa etäviikot! Jo kuluneen viikon aikana opettajat ovat ”pudotelleet” uusia tehtäviä Moodleen. Ja lisää on tulossa lähiaikoina. Pieni ahdistus hiipii mieleen, mutta työnnän sen äkkiä taka-alalle. Ny ei ressata. Vähän on joo tehtäviä rästissäkin, mut kylläpä ne siinä sivussa hoituu..(?)

Siinäpä oli kuvattuna yleisimmät fiilikset etäviikon alkaessa. Teen kotona tehtävistä listan jotta pysyisin kärryillä siitä, kuinka pahassa liemessä olen. Tehtävälista jääkaapin ovessa toimii myös hyvänä laihdutuskuurina, eipä tee mieli paljon vilkuilla sinne päinkään. Oikeasti tehtävälista on kalenterissa, joka taas on alimmaisena repussa. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Läksyjen välttelyn jatkuessa ahdistus kasvaa. Lopulta en enää kestä, pakko saada mielenrauha. Kun homman saa alulle, vaikeus loppuu. Aloittaminen on tuskallisinta, ja alkuun pitkä lista tehtäviä tuntuu musertavalta. Mitä enemmän listassa on yliviivattuja rivejä, sitä paremmalta tuntuu. Ja aivan yllättäen koko lista on hoidettu. Ihmettelen hetken päässäni kumisevaa tyhjyyttä, kunnes muistan että huomenna on taas ensimmäinen lähijaksopäivä…

Ps. Älä lue kirjoittamaani ponnari liika tiukalla, opiskeluintoa ja kaikkea jännää elämääsi loppusyksylle! 🙂

 

Ajattelin kertoa hieman monimuoto-opiskelijan opiskelupäivästä omasta näkövinkkelistäni. Monimuoto-opiskelija ei juurikaan kuluta istumalihaksiaan koulunpenkillä, vaan homma on hyvin itsenäistä puurtamista (sanovat sitä etäopiskeluksi) kotona lasten, puolison, lemmikkien ja ties kenen hyppiessä ympärillä elämäntilanteesta riippuen. The opiskelupäivä sisältää koko tunteiden kirjon aina alamaista ja aloitekyvyttömyydetä riemuvoittoon (jos tehtävän saa palautettua), ja ”mä oon niiiiiiin ykkönen”- ajatuksiin.  😉

Nyt mammalomalaisena aikaa opinnoille on ruhtinaallisesti, toisin kuin aikaisemmin, kun kuljin töissä. Työn ja koulun yhdistäminen oli joskus vaikeaa ja rankkaakin. Opiskelen mieluiten aamuisin, kun mieheni on töissä tai iltaisin, kun hän on harrastuksissaan. Haluan olla läsnä, kun ihana ukkoni kertoilee päivän koettelemuksista ja esitelmöi kateruuveista. Pyrin myös pitämään jotain rajaa koulutehtäviin käyttämäni ajan kanssa, jokaista pilkkua ei ole aikaa jäädä viilaamaan vaikka haluaisikin.

Päivä alkaa kahvilla ja isolla lautasellisella puuroa. Vaikka oikeasti tykkään opiskelusta, teen aina kaikki mahdolliset kotityöt ennen, kuin saan avattua tietokoneen. Mukavahan se on alkaa oppimaan, kun on tiskit tiskattu, ikkunat ja vessan kaakelit kiiltävät, verhot vaihdettu ja niin edelleen. Kotihommathan ei tekemälläkään lopu, ja jossain vaiheessa vedän syvään henkeä ja painan läppärini käynnistä-nappia. Tässä vaiheessa sormet saattavat alkaa syyhyämään leipomisen perään, miten mukava miehen olisikaan tulla kotiin, kun ovelta jo tuoksuisi tuore pulla. Mieleen tulee, että enhän ole hetkeen käynyt lenkilläkään, tekisi hyvää mielelle ja keholle. Lopulta ymmärrän oman naurettavuuteni ja junttaan takapuoleni tuoliin. Klikkailen itseni koulun sähköpostiin, avaan Moodlen, valitsen tehtävän ja ryhdyn töihin. Huomaan, että jotain puuttuu. Musiikki. Valitsen nopeasti koneelta hyvää keskittymismusiikkia, ja pian olen täydessä Flow-tilassa.

Flow-tilassa tehtävien teko on helppoa tai ainakin mielekästä. Hamstraan kotiini ison määrän kurssikirjoja koulun kirjastosta aina uusien kurssien alkaessa, joten tietoa on yleensä käden ulottuvilla. Käytän myös toisten tekemiä opinnäytetöitä tehtävien teossa, ne ovat loistavia tietolähteitä. Pyrin lähijaksoilla hoitamaan tiedon hankinnan, jotta etäjaksolla minulla olisi eväät tehtävien tekoon. Lähijaksojen opetus on yleensä erinomaista, muistiinpanoja tehden tunnit kuluvat sukkelaan ja keskittyminen on helpompaa.

Kurssien tehtävät ovat niin laajoja, että niitä harvemmin tekee yhdeltä istumalta. Kun on useamman päivän näprännyt jonkin tehtävän kimpussa, sen valmiiksi saaminen ja palautuskansioon siirtäminen on aina pieni maailman mestaruus. Tapaan tuulettaa huolella, ennenkuin siirryn seuraaviin koitoksiin.

Paras tukeni opiskelussa on tietysti oma mieheni, joka jaksaa kannustaa ja kysellä mitä kursseja nyt on menossa. Toinen, mutta ei yhtään vähäisempi tuki on tietysti oman luokan tyypit, toiset opiskelijat. Vaikka hiljainen olenkin, nautin silti luokkamme ilmapiiristä ja olen yhteydessä useampiin luokkalaisiin myös etäviikoilla. Kysymällä saa apua ja vinkkejä tehtäviin ja muihin kouluun liittyviin asioihin. Opiskelu ei ole pelkkää ilotulitusta, mutta loppuviimein tosi palkitsevaa.